Avainsana-arkisto: kukat

Alkuja ja loppuja


Meinasin sukkiini seota tänään aamulla, kun vedin sälekaihtimet oikein ylös asti meidän ”kirjastossa”. Siitä ja olohuoneen ikkunasta näkyy nimittäin oma pikkuruinen pihamme. Kukkapenkistä tunkee jos jonkin näköistä alkua! Ja viime viikolla katselin vain naapurin pihalle koiran kanssa ohi mennessäni, kun olin siellä huomannut krookuksen alkuja. Ajattelin lumimyrskyssä vain heidän kukkapenkkinsä tilaa, en omaani. Kyllä se niin taitaa olla, että jätän nämä hommat miehelleni ja äidilleni, seison plantaasin reunalla ja katson niiden kuokintaa, grillaan jotain ja totean, että: ”Ihan kiva tulee taas, juu. Laittakaas tuo heinä tuonne ja tuo kivi taas tuonne” Höh. Olen wannabe-puutarhuri. Olen aika paljon kaikkea muutakin wannapiitä, mutta ketä se sitten haittaa. Paitsi parin vuoden päästä olen niin armoton kääkkä jo, ettei ole enää mitään wannabetäkään, on vaan nämä förbi ja let-it-be. Kaikkee….


Menen perjantaina hautajaisiin. Ystäväni ja kollegani, joka oli minulle erittäin läheinen, on kuollut. Sanoisinko, että olin karhun syleilyssä parikymmentä vuotta, enkä ollut ainoa, sydän oli laaja, todella suuri. Karhu veteli myös lekalla välillä päähän, mutta se oli kyllä aina omaksi parhaakseni, näin jälkikäteen ajateltuna.
No oli kokous töissä. Perhe toivoo laulettavaksi ”My way”-laulua, oli suosikki, tiedämme kollegat kyllä. Sitten, että mitäs muuta? No vähän ohimennen siinä todetaan, että ei kai… mitään? Minä huomaan itku kurkussa oman itseni vierestä ilmoittavani, että minä muuten laulan! Minä laulan sitten aivan varmasti M:n muistotilaisuudessa!
Minä laulan yleensä ihan missä vain, paitsi hautajaisissa, niistä olen ihan järjestelmällisesti kieltäytynyt, kun ei pelihermo kestä niitä tilanteita, niin sitten ei. Nyt tuli vaan jostain syystä semmoinen olo, että on pakko, suurelle musiikin ystävälle laulaa matkalaulu. Mitähän siitäkin oikein tulee…
Eilen olin harjoittelemassa säestäjän, joka oli myös pitkäaikainen ystävä ja työtoveri, ja My Wayn laulajan kanssa. Itkua siellä tuli. Kokeilimme myös yhtä Chydeniuksen duettoa, josko kahdestaan laulaminen olisi helpompaa, se oli vaan minulle uusi laulu, ei sillä, etten oppisi. Meillä on huomiseksi uudet treenit, katsotaan, mitä tulee.
Ai, sain kuulla, eilen treeneissä, että M:n poika oli ajatellut pyytää minua laulamaan muistotilaisuudessa, mutta oli luopunut ajatuksesta, kun oli ajatellut, että :” se Krisu poraa kuitenkin koko hautajaiset läpitte, kun Isä oli sille niin läheinen.”


Näihin kuviin! Sanoisi yksi sydänystäväni karppipalstalta, Ellinda nimeltään. 🙂