Juhannusruusu

Rosa pimpinellifolia ’Plena’

Yhdessä lempiblogeistani okrassa oli juhannusruusuista kuvia. Hämmästyin, että joko se nyt kukkii. Olen sitten kulkenut ennen Helinän herätystä vissiin silmät kiinni, kyllä se on joka paikassa kukassa. Eilen hätäiseen tien vierestä koiralenkillä nappasin nämä. Siitepölyiset lehdet ja muutenkin vähän rupsuiset olivat. Mutta nyt on kiire! Kamerat mukaan, juhannusruusu kukkii viikkoja ennen juhannusta!

Anna mun kaikki kestää

Meillä on uusi vehje. Sillä kulkee pääsääntöisesti Mies. * Kuinkas muuten ja hmph!*. Moottoritie on sitten kuuma välillä Helsinki-Tampere ja sydän sykkyrällään  saa olla aina, kun herra Pärinä-Paavali on tulossa tai menossa. Silti: ihan takuuvarmasti könötän kyydissä heti, kun herra P-P vie minut kypäräkauppaan. Värilläkään ei ole väliä, kunhan se on sininen…

Minulla ei ollut koskaan nuorena poikaystävää, jolla olisi ollut edes mopoa. Haaveilin kuitenkin usein vauhdinhurmassani keikkuvani jonkun kaksipyöräisen perätuhdolla. Oi-oi, siinä oli hohtoa ja romantiikkaa, tukka tuuti tuulessa, lämmin kesä ja farkut. Niin ja se maailman komein ja mukavin kuljettaja, tietysti. Ei mitään tylsää arkirealismia eli kuollutta hyttysparvea kypärän visiirissä.

Mitenkähän tässä nyt oikein mahtaa käydä? Hyvä Haltijattareni on toteuttamassa toivettani aika monta vuotta (= vuosikymmentä) akuuttia tarvetta myöhemmin *ysk*


Oman hännän nosto

Kissaa ei ole, mutta nyt nostan sen omaa häntää hyvin epäsuomalaiseen tapaan.

Otan osaa lähes joka viikko Thursday Challenge– kuvahaasteeseen. Toimii lähes samaan tapaan kuin Valokuvatorstai. Yksi merkittävä ero kuitenkin, viikon sadosta poimitaan muutama kuva parhaimmistoon tai suosikkeihin. Ne linkitetään yleensä saatesanoilla :

”…Here are a few we selected as favorites” Olen kovin kovin ja hyvin iloinen, että kuvani aiheeseen ”common” on tässä suosikkijoukossa! Itse asiassa olen tullut valituksi aika monta kertaa, ja se sitten tuntuu hyvältä, haasteeseen ottaa osaa loistavia kuvaajia ympäri maailmaa!

Miksi nyt sitten kerron tästä? No heh, oman matalan profiilinpitoni ansiosta, kuvia ei katso K’s photoblogissa kukaan, niitä ei myöskään kommentoi lähes kukaan ja kumma kyllä, kommentit ja kritiikki olisivat tervetulleita. Lisäksi tulee tunne, että ihan osaakin kuvata, kun saa pikkuista glooriaa silloin tällöin. Ilmeisesti minua ei pidetä kummoisenakaan kuvaajana, kun ei täällä blogikriitikkopiiri ole alkanut pyöriä salaisista toiveistani huolimatta. 😉 Ihailemani huippukuvaaja Mari onneksi on tallannut polun tänne ja on kaverini!

(Onhan tässä jo muodostunut mukava ja tärkeäkin blogikaveripiiri minulle, toki! Kirjoitan nyt tätä postausta puhtaasti harrastelijakuvaajana, ok?)

K’s Photoblog on tuossa sivupalkissani linkitettynä samoin kuin Valokuvatorstai ja tietenkin myös Thursday Challenge. Tabblo on myös linkeissäni, sinnekin teen valokuva-albumeita aika ajoin.

Valokuvatorstai on itseltäni jo vähän jäänyt. En välttämättä säntää kuvaamaan tukka putkella mitä tahansa, kun uusi aihe tulee. Haluan kehittyä kuvaajana ja myöskin kuvankäsittelijänä ja minusta Valokuvatorstai ei mene eteenpäin. Harmistun huonoista ja tärähtäneistä otoksista, joita surutta laitetaan ilman itsekritiikkiä vastaukseksi haasteisiin. Vaikka idea kuvaan sinänsä olisi hyvä, pitäisi minusta nähdä hieman vaivaa sen julkaistavan lopputuloksenkin eteen, edes rajaukseen kiinnittää huomiota. Ja kun näistä asioista ei Valokuvatorstain sääntöjen mukaan saa puhua, niin kehutaan vaan? Ei oikein maistu minulle, eikä ennen kaikkea kehitä kuvaajana.

No, meillä kaikilla on omat intressimme bloggaamisen ja myöskin valokuvaamisen suhteen. Otan kyllä osaa Valokuvatorstaihinkin, tämä on vain minun näkökulmani suhteessa omiin tarpeisiini kuvaajana siihen haasteeseen.

Siili

Asumme siilivyöhykkeellä, olen joskus ennenkin maininnut. Hyötyähän näistä pikkuisista on, ei ole esimerkiksi minkäänmoisia kotilo- tai espanjansiruetanaongelmia siilit syövät kyllä kaikki.

Rakas torvi koiramme Sniiffer sen sijaan aiheuttaa ongelmia. Sen koiran aivoissa on joku reseptorihäiriö kohdassa ”siili” tai ”piikit” tai ”huonot ja väärät syötävät”. Karvakuono terhistäytyy kesäisin jo sanasta ”siili”. Oikein näkee, kuinka adrenaliini alkaa purskuta ja metsästysveri virtaa siilipaistin toivossa. Silmät loistavat ja sydän jyskii intoa! Kuinka tyhmä voi koira olla? Eikö se muka opi vanhoista ja karvaista ja piikkisistä suun rikkoneista kokemuksista mitään? Niitä huulet ja ikenet rikkoneita muistijälkiä on jo kymmeniä!

Eilen eksyi pihaan, jonne Sniffalla on nykyisenä aidattuna aikakautena vapaa pääsy, iso ja hyvinvoipa siili. Minä siitä muuten olisi mitään tiennyt, mutta katsoin avoimesta ovesta, että mitäs koira yksikseen nyt NOIN kovasti peuhaa. Ja huom, teki sen äänettömästi, yleensä kiljuu ja vinkuu ja murisee, kun siilin piikit satuttavat. Siellähän se, huulet törröttäen siilin piikkejä yritti tassuillaan pyöritellä sitä palloksi mennyttä reppanaa. Nykäisin hännän juuresta tolloni kauemmas ja vein saman tien pesuhuoneeseen, missä poistin piikkejä huulista ja tassuista. (Suu on niin ikävä paikka koirallakin, limakalvot ja kuolaa, että verimäärä näyttää todellista suuremmalta)

Sinne pesuhuoneeseen jätin koko elukan oven taakse, otin kameran ja salamana pihalle, missä järkytyksestään pikku hiljaa toipuileva siili oli alkanut liikkua. Mutta kyllä se kiroili minulle, sylki ja murisi. Oletteko muuten koskaan kuulleet, kun siili tiuskii?

Pari kuvaa sain otettua, mutta se oli niin vihainen, etten uskaltanut mennä yhtään lähemmäs edes lehtiä korjailemaan, ties mitä se olisi minulle, kamalan koiran omistajalle vielä tehnyt, uuh.

Kukka, kukkia, kukassa

Se on niin totta, mitä suvivirressäkin lauletaan: ”…kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen…”

Ojanpientareet, oma piha, puut, pensaat kukkivat. Ja kamera laulaa!

Tässä punainen pionini ”Karl Lagerfeld” Olen aivan lääpälläni siihen.

Klikatkaa kuvat suuremmiksi, olkaa hyvät. Kovin paljon on vaan tuota siitepölyä, kaikki kuvat ovat keltapilkkusia, heh.

Tämän sinisen täytyy mielestäni olla ruiskaunokki. Voiko se olla, vaikka wikipedia väittää sen kukkivan heinä-syyskuussa ja nyt on vasta kesäkuun alku? Vai koskeeko info ainoastaan luonnonvaraista ruiskukkaa, ettei puutarhan sinistä somistusta?

*edit 4.6.* Tämä mikään ruiskukka ole, ainakaan Marin Puutarhapainajaisia-blogin mukaan. Vuorikaunokki sanoo siellä tietäjä. Ja muut kommentaattorit kertovat olevan liiankin helppo ja leviäväinen. Ilmankos sitä minullakin on liikaa.

Syreenit! Ja mikä tuoksu niissä on.

Vielä kurjenpolvi, (kai tämä on senniminen?)

sekä pihlajan kukka.

Juhlahumua loman alkajaisiksi ja vähän kitinää hiuksista


Nyt on ollut juhlia viikon verran joka sormelle. Tai no ehkä ei, mutta kaikkine valmisteluineen tuntuu, että on liian kanssa ollut ja haluaisin nyt pikku hiljaa jo laskeutua loma-arkeen.

Oman työpaikan kauden päättäjäiset pikku risteilyn muodossa viime viikon maanantaina. Kahdet kevätjuhlat koululla, keskiviikkona tuplailon ja torstaina yläasteelle siirtyvän Isoveljen. Rehtorin puheenkin sain siis nauttia kahteen kertaan, hah. Nauratin Exää kertomalla hiukan etukäteen kakkoskevätjuhlassa, mitä rehtori seuraavaksi sanoo, samalla vältin omaa pitkästymistä.

(Ja samaan aikaan tuplailon puolikkaalla oli futismatsi läheisellä kentällä, kuinkas muuten. Siellä oli Mies kannustamassa, onneksi oli vapaapäivällä, uskomattoman tärkeitä nämä Tärkeät Aikuiset kentän laidalla, olen tullut huomaamaan.)

Lauantaina oli pojilla aamuyhdeksältä lipunnosto koulun pihalla ja todistusten haku. Pojat kysyivät, että tulenko sinne. No en todella! Pyörillä saivat kipaista koululle ja takaisin ihan ilman äitiä. Kotona alkoi valmistautuminen yo-juhliin. Niiden pitopaikka kuitenkin Lahti, että matkan takana. Ja jos ei tukanroikottimeni ole normaalilla ponnarillaan tai ammattilainen käkertimineen lähettyvillä, niin hikeä tippuu, vaivaa nähdään, eikä lopputulos ole ikinä edes sen näköinen, että kampa olisi käynyt kuontalon lähelläkään. Tällä kertaa asiasta on todiste, perillinen käytti jossain välissä mamman kameraa:

Tukka takaa:

Kotiinpäin lähdettiin Lahdesta ajelemaan joskus puoli kymmenen maissa illalla.

Eilen oli vielä yhdet 6-vuotiaan serkkuneidin synttärit Tampereella. Jäin suosista kotiin, juhlakiintiö aivan täynnä. Ex vei poikansa ennen kutsuja syömään ja sieltä suoraan taas juhliin. Minä nukuin pitkät päiväunet sohvalla, mmmmm! Siitä herättyäni kävelin Sniffan kanssa pitkän lenkin ja harmittelin, kun kamera oli kotona. Kaikki syreenit tuntuivat puhjenneen yhden päivän aikana kukkaan. Tein sitten uuden retken ilman koiraa, mutta kameran kanssa.

Tukkarutiinaahan mun piti. Onkohan maailmassa yhtään naista, joka olisi tyytyväinen omiin hiuksiinsa? Aina on vikaa, omasta mielestä siis. Tunnen jopa pari luonnonkiharat omistavaa, jotka vaihtaisivat päähänsä minun piikkisuoran littutukkani! On ne vaan outoja. Jos minulla olisi luonnonkihara, ei olisi talvellakaan ongelmaa pipon jäljiltä, aina olisi kuohkea tukka ja irti päänahasta. kampaus ei muuntuisi vesirotan suoruudeksi sillä samalla sekunnilla, kun harjakihartimen töpselin vetää irti seinästä. Tunteja saat vääntää ja lopputulos on aina sama: suora! Jos siis itse olen asialla.

Permanenttiko? No ei, afrosäkkärää kiitos! Mulla on silkkitukka, ei hjuva. Sitä paitsi permanentin juurta kohottava vaikutus tällä juurakon kasvulla on max kuukausi. Olen aina ihmetellyt, kun kaverit kasvattavat hiuksia. Mulla tukka kasvaa ja rehottaa ihan itsekseen, ongelmaa on, etteivät lyhkymallit pysy kuosissaan kahta viikkoa kauempaa. Enkä saa niitä malleja ”mallilleen” tukka on aina mallia ”sojo” tai ”piikkisuora” ja useimmiten se sojottaa väärään suuntaan, jos on lyhyt malli. Että olkoon ja roikkukoon, pistän sitten loppuelämän ponihäntää.