Torstaina leivoimme tuplailon kanssa pullaa. Perjantainen Aamulehden artikkeli kiillotti sädekehäni odottamatta ihan häikäiseväksi, kuulkaas kuinka erinomainen olen:
“Arkinen puhastelu on lapsen mieleen — Nappiloma: Lapset eivät kaipaa perheen yhteisellä vapaa-ajalla erikoista luksuselämää — Pyykkien ripustaminen, piknik takapihalla ja pullan leipominen ovat yksi resepti perheen onnistuneeseen kesälomaan. —”
Artikkeli keskittyi Lastenklinikoiden kummien teettämään tutkimukseen, jonka mukaan yli puolet töissä käyvistä vanhemmista viettää lastensa kanssa vain alle kaksi tuntia arkipäivisin. Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirissä työskentelevä lastenpsykiatri Leena Repokari piti tutkimustuloksia hälyttävinä. Vanhemmat, jotka osallistuivat tutkimukseen, kertoivat hyvittelevänsä menetettyä arkiaikaa panostamalla lomiin. Lastenpsykiatrin näkökulma on kuitenkin, että se ei korvaa menetettyä arkea.
Paras lause artikkelissa oli minusta tämä : ” Lomilla tärkeintä ei ole laatuaika vaan joutoaika.” Se poisti syyllisyydenviitastani paljon painoa, minä viihdyn lomalla kotona, eikä ole tuota rahaakaan niin paljon, että voisi paikasta toiseen kiitää kolmen pojan kanssa. Ulkomaille? Ei riitä rahkeet ja minne sen koirankin siksi aikaa? Lisäksi Mies painaa puutarhallaan koko kesäisen sesongin lähes vuorotta töitä, minä haluan Miehen mukaani matkalle. Talvella taas minä lähes asun työpaikalla, niin että onpa nyt mukavaa saada synninpäästö ja lupa viihtyä “vain” kotona lomalla.
Torstaina oli Exän syntymäpäivä. Pojat sanoivat, että olipas mukavaa, kun iskän päivän kunniaksi leivottiin pullaa. En minä siihen mitään muuta sanonut kuin neutraalin: -Vai niin. En nyt ihan ajatellut ex-miehen synttäreitä enää juhlia, vaikkei meillä huonot välit olekaan.
Muistan kyllä, miten sydämeni oli viime kesänä samaan aikaan kuin nyt aivan haljeta surusta. Pojat eivät olleet saaneet isäänsä yhteyttä kuukauteen, koska tämä oli tukevasti kuningas Alquhuulin syleilyssä. Minä kiroilin hiljaa pääni sisällä ja tein mansikkakakkua, pakko oli juhlia iskän synttäreitä, vaikka sankarin liikkeistä ei tiedetty yhtään mitään. Korttikin oli askarreltu ja lähetetty. (Minä olisin voinut vaikka ampua sen ääliön). Poikien ikävää oli pakko lieventää ja peittää omat murhanhimonsa sen alle.
(Ex meni viime vuonna heinä-elokuun vaihteessa AA-kerhoon. Hyvin on mennyt ainakin tähän asti, yhteyskin pelaa koko ajan.)
Teimme voisilmäpullia ja kanelipyörteitä. Siis nehän ovat kanelikierteitä, mutta lasten suussa meillä kääntyneet pyörteiksi. Minä en osaa tehdä korvapuusteja. Tai osaan, osaan, mutta kun en yhtään pidä niiden pahuksen töttöröiden loistavasta nousemiskyvystä ja siitä johtuvasta holtittomasta kaatuilemisesta uunissa, niin olen päätynyt laittamaan kumoon kupsahtelevaiset korvapuustini jo valmiiksi kenolleen. (ähä-ähä, pitkää nenää mun ikikaatuileville korvapuusteilleni!! haha) Muffinssivuokiin -plop- ja hyvä tulee. 
Kiitos, ihanat apulaiseni!
Jutustelu