Iltakävelyllä

Kissankello, Campanula rotundifolia

Leevi 3kk naapurista. *nuuskis ja huiskis*

Missä Leevi?

Piilokuva: Etsi Leevi.

Minne Sniffa menee?

Kauheesti tota villiä elukkaa vilistelee meidän nurkilla, ja minä kun luulin meidän asuvan suuressa kaupungissa, heh. Nukkumalähiöt erikseen, vissiin. Tilastoa parilta iltalenkiltä ja lisäksi huomauttaisin, että siilit ovat kosketusetäisyydellä ja pitkäkorvatkin lähes aina alle 10 metrin päässä. Stressiä koiralle, kun paistit karkaavat ilta illan perään ja stressiä myös narun toiseen päähän, kun ei ikinä tiedä ja käteenkin sattuu, kun koira rempoo.

• ke: kolme isoa siilin lotjaketta, yksi jänis keskellä tietä.
• to: kaksi jänistä, kaksi siiliä
• pe: vain yksi pikkuinen siilin poikanen ja sekin taisi olla hengetön, mutta olimme tavallista aikaisemmin Miehen kanssa liikkeellä.
• la: siilin vonkale

Puna-apila, Trifolium pratense

Siili

Asumme siilivyöhykkeellä, olen joskus ennenkin maininnut. Hyötyähän näistä pikkuisista on, ei ole esimerkiksi minkäänmoisia kotilo- tai espanjansiruetanaongelmia siilit syövät kyllä kaikki.

Rakas torvi koiramme Sniiffer sen sijaan aiheuttaa ongelmia. Sen koiran aivoissa on joku reseptorihäiriö kohdassa “siili” tai “piikit” tai “huonot ja väärät syötävät”. Karvakuono terhistäytyy kesäisin jo sanasta “siili”. Oikein näkee, kuinka adrenaliini alkaa purskuta ja metsästysveri virtaa siilipaistin toivossa. Silmät loistavat ja sydän jyskii intoa! Kuinka tyhmä voi koira olla? Eikö se muka opi vanhoista ja karvaista ja piikkisistä suun rikkoneista kokemuksista mitään? Niitä huulet ja ikenet rikkoneita muistijälkiä on jo kymmeniä!

Eilen eksyi pihaan, jonne Sniffalla on nykyisenä aidattuna aikakautena vapaa pääsy, iso ja hyvinvoipa siili. Minä siitä muuten olisi mitään tiennyt, mutta katsoin avoimesta ovesta, että mitäs koira yksikseen nyt NOIN kovasti peuhaa. Ja huom, teki sen äänettömästi, yleensä kiljuu ja vinkuu ja murisee, kun siilin piikit satuttavat. Siellähän se, huulet törröttäen siilin piikkejä yritti tassuillaan pyöritellä sitä palloksi mennyttä reppanaa. Nykäisin hännän juuresta tolloni kauemmas ja vein saman tien pesuhuoneeseen, missä poistin piikkejä huulista ja tassuista. (Suu on niin ikävä paikka koirallakin, limakalvot ja kuolaa, että verimäärä näyttää todellista suuremmalta)

Sinne pesuhuoneeseen jätin koko elukan oven taakse, otin kameran ja salamana pihalle, missä järkytyksestään pikku hiljaa toipuileva siili oli alkanut liikkua. Mutta kyllä se kiroili minulle, sylki ja murisi. Oletteko muuten koskaan kuulleet, kun siili tiuskii?

Pari kuvaa sain otettua, mutta se oli niin vihainen, etten uskaltanut mennä yhtään lähemmäs edes lehtiä korjailemaan, ties mitä se olisi minulle, kamalan koiran omistajalle vielä tehnyt, uuh.

Ilta multasormena

Mies toi jo viime lauantaina orvokkeja pyynnöstäni kassikaupalla puutarhalta. Tänään oli sitten vapaailta ja pakko edes yrittää laittaa ne koristamaan koreissa sisäänkäyntiä. Katoksen kaiteille roikkumaan. Isoon siniseen ruukkuun laitoin niitä myös, mutta tuli jo niin hämärää (ja kylmä!), että katsoin viisaammaksi siirtää kuvaushommat toiselle päivälle.

Pieni piha on ollut Sniifferiltä kiellettyä aluetta, mutta viime syksynä saivat vanhat kukkimattomat norjanangervot nuorennusleikkauksen kummankin rajanaapurini suostumuksella, ja ex pystytti aidan ja laittoi portin. Kyllä oli koiran pää sekaisin, kun sai tulla ja kuono sojotti koko ajan kohti katua, haha! Siellähän nyt vilisikin: naapurin mopoikäinen poika kaverinsa kanssa päristeli pari kertaa ees taas ja olisikos mennyt ihan pari autoa. Mutta koiran aivoituksista ei ota selvää, ehkä se ajatteli, että joku jänis sieltä kohta kumminkin loikkii, tai joku ruma ventovieras uroskoira, jolle saa räyköttää aidan takaa oikein kunnolla. Varsinkin nyt, kun lehdetön sireeni ei vielä peitä näkymää tielle.

Kevään valo on sitten ihmeellinen asia.

Wet look

Koirakuvat-viikkohaasteessa on tällä viikolla aiheena kura/märkä.
Kurakuvia ei ole tullut vuosien varrella otettua, kyllä niin on aina kiire saada karvakuono suihkuun näiden rospuuttokelien aikaan. Kuraisia ikuistamattomia sattumuksia on kyllä muistissa, esim. tämä:
Rapainen Sniffa on jo pesuhuoneen puolella, odottaa, että suihkun ovet avataan, koiran vieressä taas on puhdasta viikattua pyykkiä korillinen odottamassa kaappeihin pääsyä. Koira päättää suorittaa perusteellisen ravistelun ennen pesua alla olevan kuvan malliin…

Tollerihan on vallan mainiosti vedessä viihtyvä koira, noutaja kun on. Itse asiassa, mitä enemmän se saa plutata, sen parempi sen mielestä.
Ylempi kuva on vanhalla pokkarilla ikuistettu, alempi viime kesältä. Kesä tänne, pian, pian!

Tollo

Meillä on koira. Tarkalleen ottaen tollo-kakkonen. On sillä nimikin, mutta ettei se herkkänä koirahenkilönä kokisi itseään ja indimiteettisuojaansa loukatuksi, kutsutaan sitä Sniiffer Karvakuonoksi, Sniifferiksi, Sniffaksi tai miksi nyt milloinkin. On sillä se rotukin, se on novascotiannoutaja.

Näitä koiria kutsutaan tollereiksi, siksi Sniffakaan ei älyä suuttua, kun sanon sitä toisinaan (= ehkä aika usein) tolloksi. Sniiffer on jo 5-vuotias. Se muutti meille oikeastaan yllättävän äkkiä tollo-ykkösen kuoltua. Vähän kuin laastariksi suruun.
Ylläoleva kuva on vanha, se on ehkä parivuotiaana tuossa fotossa, päätellen naudannahkaisesta puruluusta.
Meillähän kävi sen verran huono tuuri tämän kaverin kanssa, että sillä todettiin ruoka-aineallergioita n. kolmevuotiaana. Että semmosta… Lapset terveitä kuin pukit, mutta koira ei saa syödä soijaa eikä maitotuotteita! Eikä nautaa! Eikä lammasta! Eikä sitä eikä tätä! (Nyt jos olisin hymiö, pyörittelisin silmiä ympäri tässä kohdassa.)
Rakennevikainenkin se on, molemmat polvet leikattu, ensimmäinen jo alta vuoden ikäisenä.
Luonne sen sijaan tuntuu olevan kunnossa, enemmän intoa ja uteliaisuutta kaikkea kohtaan, eikä totella kuin joskus ja jouluna. Tai jos saa possunkorvan. (sika ei ole no-no-listalla, onneksi.)
Laitan pari “nuoruusmuistoa” lisää. Kuvat otettu jo edesmenneellä pokkarilla. (Isoveli pamautti sen rikki laiturin nokkaan toissa kesänä, kun kuvasi sorsia. Hohhoijjaa…)

Reilu vuosi sitten muutimme poikien kanssa maaseudun rauhasta takaisin tänne suureen kaupunkiin. Toisin sanoen katuvalottomasta periferiasta nukkumalähiöön, jossa plussana katuvalot. Karvakuonolle tämä oli valtaisa muutos. Maalla sai jahdata jäneksiä pellolla lähes mielin määrin ja naapurissa oli pari tuttua koiraa, kivat kaverit. Mutta nyt muutettiin cityyn, oi-oi-oi! Tätä koirien määrää, mikä täällä on. Ja pakko olisi tervehtiä jokaista, ei auta. Mielipide ja tahto tulee kyllä selväksi joka koiran kohdalla, joka ohi menee tervehtimättä.
Minun huumorintajuni kestää kyllä ulvovan ja vinkuvan ja huutavan koiran. Maalaistollo mikä maalaistollo. Mutta mitä mieltä pitäisi olla rouvashenkilöstä, joka ilmiselvä “Fifi” nostettuna syliin huutaa metelin ylitse minulle tien toiselta puolelta, että koirani on vaarallinen, ja se pitäisi ilmiselvästi lopettaa? Vaarallinen? Noutajat ovat vaarallisia? Uuh, meillä asuu tappajakoira! Toissa kesänä sekin selvisi.

Täytyy eläväisen tolloni kunniaksi sanoa, että ihan pikkiriikkisen on toissakesäisestä meno rauhoittunut, uusia kavereita tullut ja niin pois ja päin. Älkää kysykö autoista….